Lohikalapitoisille koskille vaaditaan lähes aina paikkakohtainen lupa. Se voi maksaa noin kymmenestä eurosta jopa yli sataan euroon vuorokaudessa. Eikä kaikkiin kohteisiin ole mahdollista päästä isollakaan rahalla, ellei ole huomannut varata lupaansa riittävän aikaisin.

Elleivät nämä seikat aiheuta inhoreaktiota, koskikalastus saattaa olla sinun juttusi. Siihen jää koukkuun!

Etelä-Suomen koskilla tavallisin pyyntikohde on istutettu kirjolohi, tankkiauton tuliainen. Valitettavasti istutustoiminta on nykyoloissa välttämättömyys edes kohtuullisen saalisvarmuuden turvaamiseksi, sillä kaikki eivät ole valmiita pelkkään pyydä ja päästä -kalastukseen. Eikä siinä mitään, kirre on kalastuksellisilta ominaisuuksiltaan mainio otus.

Toki taimen on laji, jota koskilta kiihkeimmin janotaan. Nykyisin mitantäyttävän pilkkukyljen saaminen ei ole helppoa 50-60 sentin alamitan vuoksi. Lisäksi pitää muistaa rasvaevällisen luonnontaimenen vapautuspakko 64. leveyspiirin eteläpuolella sekä muut mahdolliset koskikohtaiset määräykset, ennen kuin kalaa ryhdytään pamputtamaan.

Harjusta eivät uhanalaisuusasiat vielä koske, joten sen voi ottaa saaliskiintiön puitteissa ruoaksi mikäli alamitta ylittyy. Antoisimmat harrivedet löytyvät Pohjois-
Suomesta, mutta istutuksin purjeselkä on onnistuttu kotiuttamaan moniin etelänkin virtoihin.

Lohen jokikalastus on eräänlainen koskikalastuksen kuninkuuslaji. Sitä pääsee kokemaan muun muassa Kymi-, Kokemäen-, Simo-, Tornion- ja Tenojoella,
viimemainitulla tosin uistinkalastus mahdollisuudet ovat rantamiehelle varsin rajalliset.

Lohikalojen lisäksi koskista tavataan monia muitakin mielenkiintoisia pyyntikohteita kuten ahvenia, kuhia, haukia, toutaimia, turpia ja säyneitä. Näiden narraaminen on suositeltavaa varsinkin kesälämpimillä, jolloin viileää vettä suosivat lohikalat ovat passiivisia.

Löydä ottipaikat
Kaikessa kalastuksessa saalisonni riippuu mitä suurimmassa määrin kalojen eli ottipaikkojen löytämisestä, eikä koskikalastus tee poikkeusta. Alan piireissä puhutaan kosken ”lukemisesta”.

Seisovissa vesissä kalat liikkuvat enemmän tai vähemmän laajalla alueella ravintoa etsiessään. Sen sijaan koskessa mieluisan asentopaikan löytänyt taimen
saattaa majailla päivien, jopa viikkojen ajan neliömetrin parin alueella vain lyhyitä syöksyjä ohi ajautuvien saaliseläinten perään tehden.

Useimmilla koskilla suurin osa pinta-alasta on ”tyhjää vettä”, josta kookkaan kalan saaminen on hyvin epätodennäköistä. Tällaisia ovat esimerkiksi kumisaapassyvyiset kivikot, jossa lohikalojen poikaset kyllä viihtyvät, mutta jotka vastuullinen kalastaja jättää suosiolla rauhaan. Huonoja pyyntipaikkoja ovat myös hidasvirtaiset nivat ja suvannot lämpimän veden aikaan, ellei siiman päähän haluta ahvenia, haukia tai vaikkapa säyneitä. Ison lohikalan lymypaikkoja ovat sitä vastoin koskien syvät, vuolasimuiset niskat, koskissa olevat kuopat, hyllyt, syvät reunapoterot ja isojen kivien taustat, kovan keski- ja tyynemmän reunavirran rajakohdat sekä koskien loppuliu´ut. Hieman harjoittelemalla pelipaikat oppii löytämään melko helposti. Usein myös kalat itse auttavat jäljittämistään tuikkimalla, pyöräyttelemällä pinnassa tai jopa hyppimällä ilmaan, joten silmät auki.

Jos ei luottoa omaan osaamiseen ole, aina voi vakoilla kokeneempien kalastajien tekemisiä. Kysyäkin voi, tottakai.

Mitä siiman päähän?
Kalanpaikan löytäminen on kuitenkin vasta ensimmäinen askel kohti pannulla tirisevää fileetä. Toisena askeleena on valita viehe, jolla kalaa ryhdytään siiman päähän suostuttelemaan.

Viehettä mietittäessä pitää huomioida muutama asia. Älä valitse liian syväkulkuista viehettä suhteessa kalapaikan syvyyteen, sillä pahimmassa tapauksessa menetät sen jo ensimmäisellä heitolla pohjaan. Mutta toisaalta liian pinnassa kulkeva saattaa jäädä kaloilta huomiotta, jos vesi on syvää ja sameaa.

Usein kannattaa valita sellainen viehe, jonka saat uimaan pohjan lähellä ilman, että kelausta tarvitsee kiirehtiä. Mitä lähempää kalan kuonoa kuva kurvailee,
sitä todennäköisempi tärppi on. Kuitenkin samalla muistetaan, että kirkkaissa vesissä myös pinnan tuntumassa tai jopa pinnalla pärskivä uistin voi olla tehokas.

Tärkeä on myös vieheen koko. Kun vesi on kylmää, korkealla ja roskaista, houkutin saa olla suurempi kuin matalan ja lämpimän veden aikaan. Mitä arempia kaloja, sitä pienemmillä vieheillä ja ohuemmilla siimoilla niitä narrataan.

Mikä sitten on suuri ja mikä pieni? Jos asiaa peilataan huippusuosittuun lohikalavieheeseen Räsäseen, koko
7 cm on jo isohko. Se soveltuu mainiosti syvien, leveiden virtojen ronkkimiseen, kun pyyntikohteena on isompi taimen tai lohi. Myös vastaistutettu kirjolohi saattaa Räsäsen Seiskaan mieltyä.

Paras yleiskoko koskille on kuitenkin viiden sentin
Räsänen. Se toimii lohen ja taimenen lisäksi kirjolohelle, raudulle ja paremman puutteessa isolle harjuksellekin. Jos vesi on alhaalla ja kova pyyntipaine tehnyt kaloista arkoja, kannattaa kokeilla pienimmällä eli neljän sentin Räsäsellä.

Myös vieheen uinti on tärkeä. Yksiselitteistä hyvän uinnin määritelmää ei ole, mutta ellei lippa jaksa pyörittää lehteään kunnolla tai lusikka ryhtyy kieppumaan yksisuuntaisesti akselinsa ympäri tai nousee pinnalle liiraamaan ja vaappu kaatuu kyljelleen potkunsa menettäen, silloin saalistoiveet laskevat dramaattisesti.

Kova virtaus tuottaa vaikeuksia joillekin viehemalleille. Ongelmayksilöitä löytyy eniten vaapuista, lipat ja lusikat ovat huolettomampia. Vaappuja voi houkutella paremmiksi uimareiksi nokkalenkkiä varovasti kallistuksen suuntaan taivuttamalla, mutta ellei säätö tuota tulosta, tällaiset tekeleet kannattaa säästää seisoviin vesiin.