Aloita metsälammilta
Metsälammet ovat veneettömälle kalastajalle otollisimpia paikkoja hieroa tuttavuutta ahventen kanssa. Miltei kaikista lammista piikkiniskoja löytyy runsain mitoin, ja pieni harvennus tekee kalakannalle pelkästään  hyvää. Eikä ole ollenkaan tavatonta, että silpun seasta nappaa kunnon körsikäs, jonka jäsenyys panonvartijoissa on irtisanottu aikaa sitten.

Lampiprojekti kannattaa käynnistää kotona kartan ääressä. Pyri bongaamaan sellaisia vesiä, joiden ympärillä mökki- tai muuta asutusta on mahdollisimman vähän, ja joiden rannat eivät ole liian soistuneita estääkseen vesirajaan pääsyn. Hyvä merkki sekin, ellei minkäänlaista ajouraa johda lammen rantamille. Silloin kalastuspaine on luultavasti vähäinen.

Virvelikalastaja varaa lampireissulle – kumisaappaiden lisäksi – kevyen vavan, jonka pienelle haspelille on pyöräytetty vaikkapa 0,15-millistä kuitusiimaa. Kaikkein ohuimpia siimoja kannattaa välttää, koska haot ja vesikasvillisuus vaativat toisinaan ronskia otteita vieheitä irti kiskottaessa. Mainitun paksuisella kuitusiimalla vetolujuutta on jo yli viisi kiloa.

Vieheinä pätevät pienet, herkästi käynnistyvät lipat kuten Kuf, Loimu ja Paavo. Ne ovat helppoheittoisia eivätkä vaadi uittamiselta kummempia kikkailuja. Kunhan kelataan tasaisesti, turhaa kiirettä pitämättä, ja mielellään lähempänä pohjaa kuin pintaa.

Lipat puikkelehtivat pyörivän lehtensä ansiosta näppärästi kovavartisten kasvien ja uppopuiden joukossa eivätkä tartu kiinni läheskään yhtä helposti kuin lusikat tai vaaput. Lisäksi ahvenet pitävät niistä kuin pikkulapsi karkista.

Erinomaisiksi ahvenen pettäjiksi ovat osoittautuneet myös muovisilla pikkukalajäljitelmillä jatketut lipat, jollainen on esimerkiksi Kuusamo-muovikalalippa yhdeksän  gramman koossa. Hauetkin ovat tähän tarjoukseen heikkona, joten haukivaara-alueilla lienee syytä käyttää peruketta vieheen henkivakuutuksena.

Ranta-ahvenia
Metsälampikalastuksessa on erityisen tärkeää älytä ahventen hieman yllätykselliset olinpaikat. Nimittäin amatööritaktiikoista tavallisin eli mahdollisimman pitkä riuhtaisu keskelle lampea tuottaa tulosta harvoin. Riippuu lammen luonteesta, mutta mahdollisesti et saa sieltä tärpin tärppiä koko päivänä, vaikka kuinka hyvän apajan äärellä kalastaisit.

Ahvenet nimittäin parveilevat yleensä ravinteikkaalla rantavyöhykkeellä, varsinkin jos siinä on – kohtuullisen syvyyden lisäksi – vesikasvien ja hakojen tarjoamaa suojaa. Siis paljon järkevämpää kuin yrittää pituusheittoennätystä on viljellä lyhyitä, tarkkoja saattoja vesikasvuston aukkoihin, sekä syvyyden salliessa pikku vippauksia aivan rantapenkan suuntaisesti.

Ahvenet voivat oleilla vaivaisen vavanmitan päässä sinusta ja säikäyttää tärppäämällä aivan viime hetkellä. Kelausta kannattaa hidastaa rannan lähestyessä, koska perässä saattaa uida parvi uteliaita piikit pystyssä, valmiina iskemään kiinni outoon värisijään. Tummassa vedessä niitä ei ole kovin helppo nähdä, joten ole tarkkana.

Joskus olen saanut mainioita ahvensaaliita rannalta pilkkimällä. Kuulostaa oudolta, mutta onnistuu metsälammilla yllättävän usein.

Ripustetaan pieni tasapainopilkki tai iso Kirppu (syötiksi vaikka ahvenen silmä) roikkumaan virvelisiiman päähän. Tiputellaan pilkkiä vavankärjellä kurkottaen rantapenkan reunoille, kasvillisuudessa oleviin rakosiin, uppopuiden kyljille ja muihin paikkoihin, minne heittäminen on vaikeaa tai mahdotonta, mutta missä ahvenet mielellään lymyilevät. Mausteeksi pieniä uittonykäyksiä. Johan nappaa.

Isommilta vesiltä
Myös isommilla järvillä ja merenrannikolla voi rantakalastaja päästä paistiahventen makuun. Parhaiten se onnistuu kesäkuukausina lämpimän veden aikaan. Iso osa ahvenista saalistaa silloin rantojen tuntumassa, karien kupeilla, niemennokissa, ruovikoiden reunoilla ja kaikkialla, missä sopivan kokoista pikkukalaa on tarjolla. Ahneesti ne silloin iskevät kalastajankin houkutuksiin.

Syksyn tullen tilanne muuttuu, rannat autioituvat niin kesämökkiläisistä kuin ahvenista. Ensinmainitut sulloutuvat kaupunkeihin ja jälkimmäiset parveutuvat selkävesille pakkojen ja rinteiden reunoille, kauas rantavirvelöitsijän ulottuvilta.

Silloin veneettömän kannattaa etsiä virtasalmia ja isojen reittivesien vuolteita. Jotkut niistä toimivat ahventen ottoautomaatteina kesästä myöhäiseen syksyyn saakka. Monet apajat on lisäksi helppo saavuttaa, sillä sillat rakennetaan mieluusti juuri tällaisiin kapeikoihin.

Helpon pyyntipaikan veneettömälle  tarjoavat myös satamat, sillä pitkät laiturit laajentavat kalastussektoria mukavasti. Kokeile laituripilkintää. Kuka tietää, vaikka isomusten parvi olisi parkkeerannut lankkuparketin alle auringonsuojaan, madonpätkällä maustettua Kirppua odottamaan.

Oma lukunsa ovat kosket. Yleensä virroista vongataan rasvaevällisiä kaloja, mutta tosiasiassa ahvenia piilee pinnan alla niin luku- kuin usein kilomääräisestikin enemmän.

Varsinkin kesän kuumimpaan aikaan kannattaa keskittyä koskien loppuliu´uissa ja reunamontuissa parveileviin kyrmyniskoihin, ne kun ovat paljon jalokaloja yhteistyöhaluisempia. Vetten kylmetessä on sitten punalihaisten vuoro.

Veneellä varmemmin
Isoilla vesillä operoitaessa veneen omistaja on toki rantamieheen nähden etulyöntiasemassa. Kaikuluotaimella ja kartalla, nykyisin yhä useammin karttaplotterilla varustautunut vavanheiluttaja löytää ahvenparvet, jos vain viitsii etsiä. Varsinkin syksyllä parvet voivat olla todella tiheitä ja saaliit ottipäivän sattuessa hurjia.

Tavallisimmin selkäahvenia jallitetaan jigeillä tai pilkeillä, koska vain näillä viehetyypeillä päästään syvälle asettuneita parvia rokottamaan. Mutta ei aina. Joillakin järvillä ja merialueilla ovat ahventen pinta-ajot tavallisia ilmiöitä.

Pintapulina ja usein myös yläpuolella pörräävä lokkiparvi kavaltavat kala-apajan ilman elektronisia apuvälineitä. Sinne vaan viehettä sekaan, eikä kipakkaa tärppiä tarvitse kauan odotella! Ajoahvenille maittavat parhaiten lipat, vaaput ja muut pienehköt pintavipeltäjät, kevyellä painopäällä varustettuja jigejäkään unohtamatta.

Erittäin hauskaa ja tuloksekasta ahvenen pyyntiä tarjoaa kesäinen soutu-uistelu pikku lippaa tai vaappua perässä hinaten. Vapa saa olla notkea ja siima oikein ohutta, vaikkapa 0,08-0,10-millistä kuitua. Soutuhommissa ei vesikasveista ole suurta haittaa, ja ohut siima uittaa pikkuvieheitä aina paksua eloisammin.

Soutele hissukseen karien reunoja, kivikko- ja kaislikkorantoja hipoen, puikahda välillä selkävesilläkin tarkastamassa, josko isot kyrmyniskat olisivat pintautuneet. Kun saat yhden, voit pysähtyä paikalle hetkeksi heittämään ja jatkaa sitten taas soutua.  Perkaushommat odottavat!